Toukokuussa muutettiin taas, se taisi olla minun 64. tai 65. muutto. Ollaan nyt Etelä-Ruotsissa. Jokainen uusi muutto on minulle ollut jokseenkin kiva kokemus, siis sen jälkeen kun se kuorma on purettu, ja pääsee tutustumaan ja fiilistelemään uutta asuinpaikkaa. Toki muutossa on omia haasteita ja sopeutumisen tarvetta, mutta nämä viimeiset muutot on mulla olleet ns. pakkomuuttoja, ei omasta tahdosta riippuvia, niin ne on nyt alkaneet kasaantua jonkinlaiseksi henkiseksi painolastiksi. Kun kaiken lisäksi arkea varjostaa huoli lähemmäisistä ja jo vuosia jatkunut stressaava odottaminen, luovuus tuntuu jäävän puristuksiin. Ja lopulta se alkaa kupruilla pinnalle järjettömänä ahdistuksena. Panta kiristää päätä, ajatuksille ei ole tilaa kun niitä on liikaa ja ne alkavat pursua sinne pannan reunoille. Olo on niinkuin kohta pää poksahtaa.
Kun tietää, että omia somekanavia seuraavat paitsi tutut ja tuntemattomat, myös viranomaiset, jokainen sana ja julkaisu tulee harkittua liiankin tarkkaan. Materiaalia on, mutta harvaa uskaltaa laittaa päivänvaloon. Ideoita olisi paljon, mutta niiden jakaminen tuntuu riskiltä: mitä jos joku ymmärtää väärin, mitä jos sillä on seurauksia?
Mulla on tällä hetkellä 35 julkaisematonta Youtube-videota. Olen niistä noin 15-20 jo kuvannutkin. Osa on vielä ideatasolla, mutta ei ole mitään järkeä niitä toteuttaa tässä vaiheessa, kun en tiedä milloin saan ne ulos.
Onko mulla muistiongelmia?
Olen kuitenkin huomannut yhden huolestuttavan asian, ja se no se, että muisti ei ole aivan optimi. Huomaan laittavani ja jättäväni tavaroita vääriin paikkoihin ja syytän siitä sitten miestäni, vaikka hän ei ole syypää, vaikka kenties erittäin hajamielinen onkin. Viimeksi eilen etsin kahta lohipalaa pakastimesta ja löysinkin sitten ne jääkaapin puolelta alimmaisesta laatikosta jossa yleensä säilytän omia kasvisruokiani ja kasviksia. Olin sinne ne sysännyt ilmeisesti ajatuksissani / väsyneenä, vaikka niiden piti mennä takaisin pakastimeen, sen jälkeen, kun olin ottanut niistä käyttöön tarvittavani.
Olin tässä yksi päivä aivan pois tolaltani ja sanoin miehelle että minusta tuntuu niinkuin olisin saamassa aivovaurion. Mies siihen huolestuneena. .. “kuinka kauan sinusta on tuntunut tältä?” đź‘» Noh, ei huolta, en oikeasti usko saaneeni aivovauriota. Ainakaan vielä.
Tällainen jatkuva varuillaan olo on helvetin raskasta. Se ei sammuta luomisen intoa kokonaan, mutta kaventaa sen liikkumatilaa. Luovuudesta tulee silloin ikäänkuin jonkinlainen salaisuus, pitäisi saada ne ulos ja niistä pitäisi voida keskustella, mutta ei voi. Stressi ei ainakaan auta asiaa. Samoin unen puute. Kaikki nämä luovat yhdessä sellaisen noidankehän jota tuntuu olevan hemmetin vaikea rikkoa.
Mies sai töitä👻!
Me muutettiin toukokuussa siis Etelä-Ruotsiin, jotta mun mies saisi työpaikan. Ja niinhän hän sai, vain kahden viikon päästä siitä kun tulimme tänne. Tämä tunne on aivan jotain uskomatonta! Ja puhumattakaan siitä, miten helpottunut hän itse oli. Nyt hän siis käy töissä ja minä olen saanut vähentää työtunteja, enää ei ole pakko raataa 60h viikossa.
This post has already been read 1374 times!
